Kun 1900-luvulla elettiin suurten maailmanselitysmallien, ja maailmanhallintamallien aikaa, puhuttiin myös ns. jatkuvasta vallankumouksesta. Loppujen lopuksi niinkin hirveissä toimenpiteissä kuin Stalinin ajan puhdistuksissa 1930-luvulla ei niinkään ollut kyse yhden hirmuhallitsijan mielipuolisuudesta, vaan siitä että aivan hallitusti haluttiin että vallankumous jatkuisi, ei jäätäisi paikalleen. Jatkuvan vallankumouksen oppi ei, jos siitä pidettäisiin erossa sorto ja vainoaminen, ole mitenkään niin kauhea asia. Ajatusta voisi soveltaa meidänkin kirkon elämässä monin tavoin. Monellakin tavalla yksittäistäkin seurakuntaa voi uhata näivettyminen, julistuksen taantuminen, ja yksinkertaisesti se, että toiminnasta tulee tärkeämpi kuin liikkeestä. Tämäkin ajatus on hyvin luterilainen; kirkkoa tulisi koko ajan uudistaa, uudistaa mutta ei kuitenkaan muuttaa.
Mutta entäpäs jos seurakunnasta tulee todellakin vain seuranpitopaikka. Silloin Mestarin sanat ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” ovat käyneet toteen. Silloin seurakunta on täynnä sairaita yksilöitä. Eikö silloin tarvittaisi jatkuvaa vallankumousta? Varmastikin tarvitaan. Ehkä osuvammin tätä on kuvattu erään kirjan alussa, kirjan joka puhui sielunhoidosta. Oli olemassa kerran eräs rannikko, meren ranta, joka oli täynnänsä hengenpelastuskerhoja. Kului aikaa, ei enää ollutkaan hengenpelastuskerhoja, vaan jatsiklubeja, keskinäisen viihtymisen kerhoja. Vallankumous oli menettänyt voimansa.
Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän loytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua että olisi koskaan mitään vallankumousta, puhumattakaan sitten vielä vaativammasta asiasta eli jatkuvasta vallankumouksesta. Hän ei halua elää kuten itämaan tietäjät jotka tulivat kumartamaan maailman valtiasta. Ihminen haluaa elää paikallansa niin ettei mikään, jos se hänestä itsestään vain olisi kiinni koskaan mitenkään muuttuisi.
Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun järjestelmän suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Jumala tulee ja vaatii vallankumousta. Uskonnollinen kokemus, kuten vaikkapa taiteellinenkin, on toisaalta aina epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, käytetään siitä sitten nimeä tuleva kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, ehkäisee sen että ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen." On siis varsin lohdullista saada meidän kaikkien tietää, että suurin vallankumous annetaan aina meille ylhäältä, ja se on jatkuvaa.
Huomiseen rakkaat lukijani! t. torsti äärelä eli indy vaan
www.torstiaarela.fi indy usarissa: http://indy.vapaavuoro.uusisuomi.fi/
0 kommenttia:
Lähetä kommentti